Puun potkimista

Tekisi mieli potkia puuta... Ärsyttää, vituttaa ja harmittaa. Olin tänään aamulla hyvin kiukkuisella tuulella, en tiedä mistä sekin tuli. Kai sitten hyppäsin sängystä väärällä jalalla. Vielä enemmän ärsyttävien sattumien kautta myöhästyin junasta ja sen takia psykan kokeesta. Kokeessa olin sitten niin ärsyyntynyt, etten saanut mitään ajatuksia päästäni, mutta silti kirjoitin kaikkiin kysymyksiin jotain.

Nyt sitten ärsyttää, että menin vastaamaan ja palauttamaan kokeen, kun olisin voinut mennä uusintaan paremmalla tuulella ja saanut paremman numeron. Minulle ei kelpaa psykasta mikään muu, kuin täydet pisteet ja nyt en tule niitä saamaan.

Vielä enemmän ärsyttää tieto, että eilen, kun olisin voinut lukea koko illan, olin Jaakon kanssa katsomassa Riisuttua miestä. Onneksi leffa oli edes melko hyvä, mutta ei se korvaa sitä, että nyt en saa psykasta vitosta.

Ärsyttää sekin, että minusta on tullut ärsyttävä perfektionisti koulunumeroiden kanssa. Mikään muu, kuin paras ei kelpaa. Haluan ja vaadin hyviä numeroita ja sen takia rääkkään itseni stressiin. Luokanvalvojani hurjasteli ensi jaksoani, joka on täynnä kursseja. Kuulema vähemmälläkin selviäisi. Vähän ei riitä minulle, haluan valmistua nopeasti ja saada lukion hoidettua kunnialla. Parempi ottaa nyt enemmän kursseja ja sitten käydä tammikuussa alkavaa lukiota hyvin. Koskakohan kunnianhimoni kolahtaa liiaksi... No, sitä odotellessa ahkeroin koulussa täyttä häkää.. Harjoittelu alkaa marraskuussa, silloin on aikaa rauhoittua.

Ensi keväänä kuudeksi viikoksi Irlantiin. En jaksa odottaa, sinnekin niin kova ikävä.

Wanha blogi

Muistin yhtäkkiä tunnukseni sivustolle, jossa vanha päiväkirjani on. Sen lukeminen ei tuntunut hyvälle. Blogin pitäminen on siitä hyvä juttu, että sitä voi myöhemmin avata sen uudestaan ja lukea sitä. Lukeminen saattaa satuttaa, varsinkin, jos tajuaa, kuinka tyhmästi on ennen käyttäytynyt. Tunnen olleeni ylimielinen tunteeton idiootti, kuka ei ole välittänyt kenestäkään. Hävettää... Kunpa voisin pyytää kaikilta niiltä ihmisiltä anteeksi, joita olen silloin satuttanut.

Onneksi ihminen kasvaa ja kasvun myötä saa aivoja päähänsä. Muuten tästä elämisestä ei tulis yhtään mitään. On vaan jokaisen oma asia, miten uuden tiedon ja kasvun käsittelee ja käyttää... Sen voi käyttää helpommin väärin kuin oikein ja oikea polku on vaikeaa löytää. Jotkut etsivät sitä vaikka kuinka kauan (niin kuin allekirjoittanut) ja jotkut onnekkaat löytävät polun helposti. Mutta vastoinkäymisistä oppii enemmän kuin helposta elämästä. Jos en olisi kokenut kaikkea, mitä olen saanut kokea, olisin aivan eri ihminen.

Freud on tehnyt tästä asiasta mielenkiintoisen kaavion: on talo, jossa on vintti, asuinkerros, kellari ja kivijalka. Kivijalassa on tiedostamaton alue, sinne muisti säilöö kaikki torjutut asiat (esim. traumaattiset asiat), joita ihminen ei muista.
Kellarissa sijaitsee kaikki muistot, halut, toiveet, tarpeet ja kokemukset.
Asuinkerros on ihmisen ego, sisältäen ajattelun, havaitsemisen ja muistin.
Ullakolla taas sijaitsee superego, eli omatunto ja vanhempien toiveet/odotukset.

Kivijalan asioita ihminen ei muista, mutta ne saattavat myöhemmässä elämässä tulla mieleen/vaikuttaa ihmisen egoon. Joskus taas ihminen hiipii kellariin muistelemaan muistoja, mutta jos muistoja ei osaa käsitellä ja lajitella oikein, kellari täyttyy, ja vaikuttaa egoon (käytös, masennus, epätoivoisuus, jne.). Ullakolla olevat asiat ovat niitä, joita kannamme omatuntomme kanssa, mutta ne tulevat hyvin harvoin alas asuinkerrokseen.

Itse ehkä vietän liikaa aikaa kellarissa. Pitäisi osata nauttia asuinkerroksestakin, mutta kellaria on hyvin vaikea lajitella ja järjestää. Se tuppaa menemään sekaisin kokoajan.

Syksy

Yök... Tulee kylmä, märkää, tuulista ja lopulta loputon talvi. Yök yök yök. Ei jaksa. Ärsyttää... No, ehkä pitäis nauttia siitä, kun viime vuonna missasin, mut silti. Saa sitä valittaa.. Kaikki valittaa talvesta, kukaan ei suostu sopeutumaan. Ihan turhaa sopeutua asiaan, mikä on väistämätöntä, ellei sitten pakene lämpimämpiin maihin.
Australiassa esim. alkais nyt kesä. Siskon pitäis lähtee sinne, en oo varma, lähteekö. Ainakaan se ei oo viel saanu viisumia. Olis kuunnellu mua ja hakenut sen ajoissa.

Tuomas onnellinen on siellä just nyt, samoin kai Thomas, en oo kuullu siit pitkään aikaan mitään. Ihan epistä. Periaattees olis pitänyt silloin lähtee niiden kans sinne, mut olisko se sit ollu kivaa? Löysin täältä oman kullan, en olis koskaan tavannut häntä, jos en olis menny assyille. Tuomas väittää, että olis sieltäkin miehiä löytynyt, mut siellä ei olis ollu Jaakkoa. Ja sen tiedon voimin jaksan talven, vaikka kuinka välillä päätös jäädä suomeen vituttaiskin.

Uutta elämää

Aika kuluu nopeaan... Tuntuu, ettei ole mitään pakopaikkaa. Ilmassa oli aina niin hyvä olla, jotenkin pääsi pois maanpäällisistä murheista. Nyt kaikki iskee kokoajan päin kasvoja ja muistoja tulvii kokoajan mieleen. Ahdistaa. Lisäksi jalat vipattavat reissuun. Katson nousevia koneita ja toivoisin olevani kyydissä uuteen seikkailuun. Lentokentälle en edes halua mennä, tulisi vaan liian ikävä töihin ja ahdistaa, kun ei voi lähteä mihinkään.

Kyllä tää tästä. Pitää vaan oppia elämään taas normaalia elämää. Olen nyt lähihoitaja opiskelija, en lentoemäntä. Joudun elämään opintotuella ja sillä palkalla, mitä viikonloppuisin saan, kun teen keikkahommia. En pääse enää noin vaan shoppailemaan tax-freehen (mikä on kyllä rahojen kannalta helpotus). En enää saa hymyillä ystävällisesti matkustajille ja olla kohtelias. Nyt vaan kuljen yhtenä massana kaduilla ja koulun käytävillä.

Onneksi sentään tässä harmaassa maailmassa, jolta elämäni tällähetkellä näyttää, on yksi valopilkku: rakkaani. Juuri, kun olin luovuttanut etsimisen ja tyytynyt kohtaloon olla yksin, hän hyppäsi elämääni. En voisi olla onnellisempi, kun olen hänen kanssaan. Tietenkin kaikkien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen hieman pelottaa, että uskallanko rakastaa täysillä, mutta ehkä ajan kanssa opin luottamaan, ettei hän lähde pois. Olen unohtanut hetkessä elämisen ja mietin liikaa tulevaa... Olenkohan tulossa vanhaksi? Olen rauhoittunut, enkä vaan elä elämääni täysillä. Olen oppinut pysähtymään ja miettimään, ennenkuin toimin. Pelottavaa...

Silti syysmasennus alkaa hiipimään selän taakse.... Ehkä se ei silti ole vakavaa. En vaan ole tottunut pimeyteen.

All around me are familiar faces
Worn out places, Worn out faces
Bright and early for the daily races
Going nowhere, Going nowhere
Their tears are filling up their glasses
No expression, No expression
Hide my head I want to drown my sorrows
No tomorrow, No tomorrow

And I find it kind of funny, I find it kind of sad
The dreams in which i'm dying, Are the best i've ever had
I find it hard to tell you, I find it hard to take
When people running in circles its a very very
Mad World, Mad World

Children waiting for the day they feel good
Happy Birthday, Happy Birthday
And they feel the way that every child should
Sit and listen, Sit and listen
Went to school and I was very nervous
No one knew me, No one knew me
Hello teacher tell me whats my lesson
Look right through me, Look right through me

And I find it kind of funny, I find it kind of sad
The dreams in which i'm dying, Are the best i've ever had
I find it hard to tell you, I find it hard to take
When people running in circles its a very very
Mad World, Mad World

Enlargen your world

Mad World

Gary Jules - Mad World